Yes, I Cannnnn

Cannellonit.. ah mikä ihana makuelämys. Tänään muistin, etten ole pitkään aikaan niitä tehnytkään ja päätin ostaa tarpeet ruokakauppaan matkatessani.  Nappasin hyllystä paketin, ja päätin tehdä siinä olevan ohjeen mukaan herkkucannelloneja. Siis jauhelihaa kehiin. Ohje vaikutti helpolta, piti vain paistaa jauhelihat ja sipulit, heittää sekaan porkkanaraastetta ja mausteet. Täyttää cannellonit ja kaataa päälle tomaattimurska, kerma ja juustoraaste. Uuniin ja sitten nassuttamaan.

Päätin tehdä alkuvalmistelut ennen jälkikasvun päiväunia, että on sitten helppo lykätä cannellonit vain uuniin kun herätään (kyllä, myös minä). Siinä jauhelihaa paistellessani ja porkkanaa raastaessani ehdin jo miettiä, miksen ole pitkään aikaan niitä tehnyt, kun se on niin helppoakin. Kunnes siirryin seuraavaan työvaiheeseen ja muistin. Täytteen valmistaminen ei suinkaan vie aikaa, vaan se helvetillinen pastaputkien täyttäminen tulikuumalla kastikkeella. Tässä kohtaa, jos ihmettelet, miksi ei voinut odottaa, että kastike jäähtyy oli syynä se, että tämän äidin päiväuniaika uhkaavasti lähestyi ja olin päättänyt saada ruoan uunivalmiiksi. Ei siis mitään järkevää selitystä.

Lapsi oli jo aika päiviä sitten syönyt lounaansa (jonka aikana kätevästi pyöräytän iltapäivän aterian) ja oli isänsä viihdytettävänä, jotta saan tuubit tungettua täyteen kastiketta. Siinä mielessäni hiljaa kiroillen yritin ängetä kastiketta pikkulusikalla putkeen yksi kerrallaan niin, että puolet kuumasta täytteestä putosi aina sormilleni ja toinen puoli pikkulusikan annoksesta lätsähti uuniastian pohjalle. Vähä kerrallaan kuitenkin pastaputki toisensa jälkeen täyttyi. Ensin täytin putkia väljästi, jotta täytettä riittäisi kaikkiin cannelloneihin. Puolessa välissä alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että täytettä jää reilusti yli, joten tungin jauhelihakastiketta vähän tuhdimmin. Lopulta kastike tietenkin alkoi loppua kesken ja jouduin hieman taiteilemaan, onnistuen jättämään vain yhden putkilon ylimääräiseksi. Taito tämäkin. Mietin uurastaessani myös sitä, miksi putkiloiden halkaisija pitää olla niin pieni, ettei edes se siroinkaan pikkulusikka mahdu reunojen sisäpuolelle. Paketissa ehdotettiin ystävällisesti myös täyttämistä veitsenkärjellä, mutta käskin tunkea veitsen sinne mihin päivä ei paista. (Kokeiltu on - täyttämistä, ei tunkemista.)

Tämän rentouttavan kokkaustuokion jälkeen olikin mukava siirtyä lapsen kanssa päiväunille ja tietää, että ruoka odottaa vain "uunitusta". Helppoa, nopeaa ja herkullista.

Musiikin ihmeellinen maailma

Jälkikasvulla on kitara. Hän kaivaa aina välillä sen esiin ja rämpyttelee kieliä lumoutuneena. Yritän varoitella, ettei vaan sormiin satu ohuet kielet tai iho jää johonkin väliin. Tänään aamulla kitaraa soiteltiin oikein antaumuksella ja laulettiin vielä päälle. Äidillekin tarjottiin välillä mahdollisuus esitellä näppäilytaitoja ja aika näppärä olinkin. Onhan minulla pianonsoittajan sormet (silmien pyöräytys). Mutta sitten alkoi hiukan nyppiä, kun sävelissä ei ollut minkäänlaista logiikkaa. Kun kieliä näppäili järjestyksessä, saattoi kuulua ihan mikä tahansa ääni, eikä suinkaan sävelet esimerkiksi matalimmasta korkeimpaan. Aloin tosissani miettiä, saisikohan kitaran viritettyä niin, että sävelet menisivät edes jotenkin järjestyksessä. Tutkiskelin esinettä ja totesin hämmästyksekseni, ettei munaleikkurissa ole erillisiä kieliä viritystappeineen, vaan yksi pitkä lanka on laitettu kiertämään pitkin poikin. Ihme touhua!

Olkoon tämä teille opiksi

Ilmalämpöpumppu on hieno keksintö. Talvella se lämmittää ja kesällä viilentää. Tykkään kuumasta kesästä varsinkin silloin, kun sisällä saa olla kuitenkin normaaleissa lämpötilalukemissa. Viilentämisen kanssa voi kuitenkin innostua liikaa. Toissa iltana annoin pumpun pöhistä kunnes menin nukkumaan, vaikka hieman jo jossain vaiheessa piti paksumpaa vaatetta vetää päälle. Ajattelin, että viilentykööt nyt kunnolla kun heti alkaa sitten kuitenkin lämpeäminen kun pumpun sammuttaa.

Nukkumaan mennessä jalkani olivat kuin jääkalikat, ja aikani pyörittyäni sängyssä yrittäen mahdollisimman hyvin kääriytyä peiton lämpöön, oli pakko nousta ja hakea villasukat. Lopulta uni tuli kun jalat lämpesivät. Tämän seurauksena kuitenkin kaksi yötä sen jälkeen onkin tullut nukuttua todella huonosti, kun vilustuminen iski ja kurkussa on koko ajan ärsyttävä palan tunne, joka juuri nukahtamishetkellä alkaa kutitella ja vaivata. Rajansa se on siis viilentämiselläkin.

Aarteensa kullakin

"Kissat ja niiden omistajat rakastavat XXXX -kissanhiekkaa! Se on yksinkertaisesti aarre: erittäin paakkuuntuva kissanhiekka, jossa on ripaus kullanväriä" - Hä?

Kortteja joka lähtöön

Allergiakausi alkoi taas vähän aikaa sitten ja menin apteekkiin resepti kourassa hakemaan nenäsumutetta. Apteekissa oli jonotuslappujärjestelmä ja koska muita asiakkaita ei ollut paikalla, kysyin farmaseutilta, voinko vain tulla tiskille. Tämä näytti että tule vaan ja samalla yritti painaa vuoronumeronappia useampaa kertaan ihmetellen, miksei numero näyttötaululla vaihdu. Minä hölmistyneenä tätä seuraten meinasin rientää sen enempää ajattelematta hakemaan lappua, kun ajattelin, että ehkä sellainen kuitenkin pitääkin olla, mutta sitten farmaseutti huomasi, että enhän sitä lappua tosiaan ottanutkaan.

Päästiin asiaan ja ojensin hänelle reseptini. Kerrankin muistin, että pitää antaa myös se kortti, jossa on merkintä sairauskassaan kuulumisesta. Nainen katsoi reseptiäni ja sitten korttia ja sanoi, että jospa sitä Kela-korttia saisi. Olin antanut ajokortin. Nolostuneena pahoittelin ja annoin Kela-kortin. Nainen katsoi taas reseptiä ja korttia ja näytti hämmentyneeltä. "Onko sinun kutsumanimesi sitten "Irmeli.."?Jaa ei kun hän taitaa olla "Irmeli" ja sinä olet sitten "Ursula"", nainen sanoi katsoen takanani rattaissa olevaa jälkikasvua ja ojentaen lapseni Kela-korttia minulle takaisin. Siinä vaiheessa pasmani olivat jo aivan sekaisin ja kaivaessani lompakosta oikeaa korttia yritin samalla vääntää jotain epätoivoista vitsiä kortin valinnan vaikeudesta. Farmaseutti katsoi minua kestohymy huulillaan ja käsi ojossa. Vihdoin se oikea korttikin sitten löytyi ja pääsin kortisonisumutteeni kanssa jatkamaan matkaa.

Nainen ratissa

Taas näitä harhoja, mutta olen aina ajatellut etten ole ns. naisautoilija. Ajan ihan reipasta vauhtia ja olen joustava liikenteessä. En meikkaa autolla ajaessani ja osaan jopa peruuttaa auton parkkiin. Hyvänä päivänä osaan tehdä taskuperuutuksenkin. Tänään kuitenkin tuli oikea THE NAISAUTOILIJA -hetki.

Olin jälkikasvun kanssa lähdössä kyläilemään ja autoa startatessa huomasin tankin olevan tyhjillään. Ei muuta, kuin suunta kohti kylän ainoaa huoltoasemaa. Neljästä jakajasta kolme oli varattuna ja lähestyin tankkauspaikkaa sellaisesta suunnasta, ettei vaihtoehdoksi jäänyt muuta kuin peruuttaa auto jakajan viereen. Tämä onnistuikin hienosti ja mielessäni myhäillen arvelin hämmästyttäväni huoltoaseman ikkunassa olevia naamoja paljastuessani naispuoliseksi kuskiksi, sillä naisethan eivät ikinä koskaan peruuta, tai jos peruuttavat, ainakin se menee päin honkia ja moneen kertaan korjauslinjoja hakien.

Hyppäsin ulos autosta, tervehtien samalla ulkona tupakalla seisovaa tuttua miestä. Maksoin, tankkasin ja suljin bensatankin. Otinpa lähtiessäni vielä kuitinkin ja hyppäsin sitten kuskin paikalle aikomuksenani hurauttaa matkoihini. MUTTA. Virtalukossa ei ollut avaimia. Koitin taskut, ei mitään. Katsoin penkille, ei mitään. Kurkkasin laukkuuni ja lattialle, ei avaimia. Tässä vaiheessa päässä raksutti.. avataanko meidän autossa bensatankin korkki avaimilla - ei. Sitten oli jo pakko nousta autosta. Kurkkasin uudelleen virtalukkoon, penkille, lattialle, penkin väliin, taputtelin taskujani. Kiersin auton toiselle sivulle katsomaan, olenko laskenut avaimet katolle tai jakajan päälle tai pudottanut maahan - ei mitään. Tässä vaiheessa tuttu mies jo hieman kysyvästi katseli touhujani ja kerroin, että avaimet on hukassa. Hän totesi, että eivät ne varmaan kaukana voi ainakaan olla. No ei niin. Katsoin uudelleen kassiin, penkille, virtalukkoon, lattialle, mukitelineeseen, penkin alle, auton alle, auton ympärille, taskuihin. Mietin, olisinko saanut avaimet jotenkin sullottua bensatankin korkin ja sen suojaläpän väliin. (Voi vain ihmetellä miten ja miksi.) Aloin jo olla jokseenkin epätoivoinen. Mihin voi muka hukata avaimet matkalla kuskin penkiltä tankkaamaan ja takaisin? Mietin, että mitä teen jos avaimia ei vain löydy siitä huolimatta, että on järjen vastaista, että ne olisivat voineet mennä peruuttamattomasti hukkaan tuolla välillä. Tuttu mies näytti vähintään yhtä hämmästyneeltä kuin minä ja voin vain kuvitella uteliaat naamat huoltoaseman ikkunassa. En keksinyt enää mistä muualta olisin etsinyt, joten kysyin haluaisiko hän kurkata autoon. Ystävällisesti hän alkoi myös etsiä avaimia kysyen, että ei se kai kovin pienikään se avain voi olla? "No ei kun siinä on avaimenperä ja kotiavainkin samassa." vastasin. Kiersin pelkääjän puolelle tutkimaan tilannetta ja kolmatta kertaa penkoessani kassiani, kuulin kilahduksen. Paikansin äänen tulevan pelkääjän penkin ja keskikonsolin välistä ja sieltähän ne avaimet kiiltelivät. Varoen pudottamasta niitä pidemmälle, ongin avaimet käteeni. Kiitin miestä avusta ja hyppäsin hämmentyneenä autoon. Kyllä, olen naiskuski - ajattelin poistuessani rivakasti paikalta.

Musiikkia suonissa

Taidetaan perustaa duo.

Äiti: Tidi-didi-didi-didi ti-didi-didi-didi
Lapsi: Päppään!
(Batman)

Äiti: Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen. Ja laulan..
Lapsi: Pappappapapappapappapa
(Haloo Helsinki)

Äiti: But I´m still in love with Judas..
Lapsi: peipee
(Lady Gaga)

Ulkona lentelee mehiläinen, tai oikeastaan mikä tahansa ötökkä
Lapsi: Maaiiijjaaaa, maaaiijjjaaaa
(Maija Mehiläisen tunnusmusiikki)

Tosin äidin ääni ei taida aina miellyttää puolitoistavuotiasta jälkikasvua. Unilaulua ei ehdi laulamaan kuin pari lausetta, kun pinnasängystä kuuluu tehokkaasti hiljentävä "ei auta!".

K.E.S.Ä.

Enemmän on vähemmän

Olin näkevinäni mainoksen, jossa hehkutettiin Domino-keksien uutta, pienempää pakkauskokoa - jiihaaa! Hei, se on siis se alkuperäinen koko, eli yksi pötkö per paketti. Pidempään kaupoissa ollut hieno keksintö on ne pienemmät karkkipussit. "Nyt voit ostaa lempikarkkisi myös järkevän kokoisessa pakkauksessa, ylisuuren megasuperjätti -pussin sijaan". Wow, aikamoisia innovaatioita. Kohta varmaan markkinoille lanseerataan upea - uusi - sopivankokoinen 0,33l limupullo!! Ainakin mun mielestä esimerkiksi se kahden litran superpullo on aivan loistava. Sen kun tarpeeksi monta kertaa avaa, lopun juoman voi kulauttaa kurkkuunsa näppärästi ilman kutittelevaa hiilihappoa. Ja ylimääräiset juomat saadaan kätevästi hävitettyä, kun tarttuu ensimmäistä kertaa avatessa pulloa jämäkästi keskikohdasta kiinni ja korkin sihahtaessa pehmeä muovi antaa periksi ja pullo taittuu keskeltä kahtia, kaataen liiat limut pöydälle tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan. Ei niin, ettäkö minulla henkilökohtaisesti olisi jotain ongelmia syödä megapussillinen karkkia tai juoda kaksi litraa limua. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että kuluttajaa aliarvioidaan. Monessa muussakin asiassa. Mutta ehkä nämä "uudet" pakkauskoot on tarkoitettukin hämäämään niitä, joilla ei ole muistikuvaa aiemmasta. Oho, taidan olla ikäloppu.