Sanoissa on voimaa

Kuten aiemminkin taisin jo mainita, on hienoa seurata pienen ihmisen kielen kehitystä. Miten hän harjoittelee sanoja toistamalla niitä 73! kertaa peräkkäin ja yrittää päästä jyvälle sanojen taivutuksen periaatteista. Hienoa on myös huomata, että se perisuomalainen voimasanojen käyttö on tarttunut salaman nopeasti ja ihan kertakin riittää sanan sisäistämiseen.

Yhtenä päivänä jälkikasvu söi aamiaistaan ja oli saanut puuron jälkeen leivän käteensä, jotta äitikin saisi rauhassa ruokailla. Kovin kova nälkä ei enää ollut, koska leipä sai mitä erilaisempia muotoja ja välillä matkasi halki pöydän pitämällä koppoti koppoti -ääntä. Ruoallahan nyt ei tietenkään saa leikkiä, ja tämä kyllä kerrottiin lapselle useaan otteeseen, mutta haukkauksen jälkeen taas leikit jatkuivat. Yhtäkkiä leipähevonen ilmeisesti alkoi kenkkuilemaan, koska se lätkäistiin pöydälle ja huudettiin kuuluvalla äänellä "hemmetti!".

Toisella kertaa oltiin mummulassa ja tirppa oli lähtenyt toiseen huoneeseen hääräilemään jotain yksinään. Kun pitkän aikaa oli hiljaista, mummu lähti katsomaan, mitäs siellä tapahtuukaan. Kului hetki ja yhtäkkiä kuuluvalla pikkuoravaäänellä kajahti "jumalauta". Mummu tuli pää punaisena takaisin, pidätellen naurua. Jälkikasvu oli näet leikkinyt alhaalla olevan verhotangon nipsuilla ja yksi pirulainen oli sitten päässyt putoamaan. Johan siinä isompaakin harmittaisi.

Yhtenä päivänä oltiin menossa päiväunille yhdessä äidin kanssa isoon sänkyyn ja äiti vielä asetteli hieman tyynyjä ja muita tavaroita paikoilleen kun pirpana jo makoili sängyssä. Ilmeisesti väsy oli kova ja äidin touhottaminen alkoi ärsyttää, kun piti oikein painokkaasti töräyttää "voi saatana". Äiti sitten lempeästi torui ja sanoi, ettei niin saa sanoa, se on ruma sana. Kuka niin on sanonut? "Isi" -tuli vastaus kirkkaalla äänellä.

Nyt upea tuplajättisupernumero!

Lehtien kaksoisnumerot. Ärsyttävää. Suotakoot nyt ehkä yksi kaksoisnumero joulunaikaan ja toinen kesällä, jotta pääsevät lehdentekijätkin lomalle. Tai oikeastaan, itse ovat alansa valinneet. Ei sitä kaikki muutkaan pääse lomalle silloin kun haluaisi.

Mutta sitten nämä muut kaksoisnumerot? Mitä järkeä niissä on? Ne tuntuvat vain lisääntyvän jatkuvasti. Ja miten se tekee lehdestä kaksoisnumeron, että kanteen lätkäistään teksti "nyt upea tuplanumero" ja mitään muuta eroa lehdessä ei tavalliseen numeroon ole? Eilen selasin yhtä kerran viikossa ilmestyvää naistenlehteä ja vasta lopussa, kun selasin tv-ohjelmatietoja, huomasin että ne jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat.. silmäys kanteen ja siinä se tönötti, "kaksoisnumero". Olisihan se tietysti pitänyt huomata sivulla 5 ja 27 olevista ylimääräisistä mainoksista.

Tai no, onhan siinä järkeä. Kustantajan kannalta. Otetaan rahat 52 numerosta vuodessa ja toimitetaan 40 lehteä, niin johan siinä rahakirstun saranat natisevat. Huijausta sanon minä. Jos tilaan viikoittain ilmestyvän lehden kotiini ja maksan siitä isot rahat, olisi suotavaa että se myös ilmestyisi viikoittain postilaatikkooni. Tai vähintään, että ns. tuplanumero sisältäisi sitten tuplasti tavaraa. Ni!

Vihreää näkyvissä

Oi, kuinka haluaisinkaan, että myös minun kodissani viherkasvit toisivat viihtyisyyttä ja täydentäisivät sisustusta. Mutta olen toivoton kukkienhoitaja. Joko tapan ne kuivuuteen tai hukutan ne. Vaikka saisin minkälaiset ohjeet kasvin hoitamiseen, ne häipyvät mielestäni saman tien ja kasvi jää oman onnensa nojaan. Yleensä minulla ei ole ollut edes kuin yksi viherkasvi kerrallaan, mutta senkin elossa pitäminen on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta.

Mummiltani aikoinaan saamat saintpauliat ovat varmaan pitkäkestoisimmat kukkaset, jotka olen omistanut. Ne jopa useampana vuotena kukkivatkin. Mutta jossain vaiheessa nekin saivat tuta "multasormeni" eli mullaksi vaan.

Yksi kukkanen oli sellainen jossa oli isot lehdet (jaa, nimi? -ei hajuakaan), jotka tippuivat yksi kerrallaan kaikista elvytystoimenpiteistä huolimatta (vai takia?). Mutta niin kova usko minulla oli omaan viherpeukaluuteeni, että vuoden päivät taisi se tikku siellä ruukussa hyllyllä odotella, josko niitä lehtiä sittenkin alkaisi kasvaa uudelleen. Ja sitä tikkua muistin kastellakin. Taisi olla mies, joka lopulta huomautti, että kun siinä niitä lehtiäkään ei tosiaan ole aikoihin ollut, voisi sen kai poiskin heittää.

Toisella kertaa ostin varma menestys mielessä pari kukkaa, jotka elivät maljakossa kokonaan veden alla. Niitä ei voinut siis hukuttaa eikä oikein kastella liian vähänkään. Mutta kuinkas kävi. Jonkin ajan päästä maljakossa kellui puoliksi mädäntynyt kasvi. Missä meni vikaan?

Olin tässä viime viikolla jo ostamassa paria tekokukkaa, jotta saisin edes vähän raikkautta tuotua sisustukseen. Viime hetkellä kuitenkin kallistuin kahden oikean kasvin puoleen. Eikä vähiten siitä syystä että ne oikeat olivat kuusi kertaa halvempia. Tosin minun maineeni kasvattajana tietäen, ne luultavasti ovat myös kuusisataa kertaa lyhytaikaisempia. Mutta päätin siis ottaa jälleen kerran haasteen vastaan ja ottaa viherkasvit hoiviini. Ylpeänä voin kertoa, että olen niitä muistanut jopa kastella. Aavistustakaan ei taaskaan ole, mitä kasveja on kyseessä, mutta purkin kyljessä olevan yhden pisaran symbolin kuvittelisin tarkoittavan, ettei niitä tarvitse ihan hirveästi kastella.

 Eilen aamulla vilkaisin toista kasvia kävellessäni se ohi ja mitä silmäni näkivätkään! Joku prrrkeleen pupujussiksi itseään luuleva kissanrenttu on kiivennyt pianon päälle (ei myöskään sallittua) ja jyrsinyt puolet kukkasen lehdistä suikaleiksi. Yritä tässä nyt sitten olla arvostettu kukankasvattaja, kun työtäni sabotoidaan noin törkeästi. Minulla on kyllä vahva aavistus, kuka kolmesta karvahanurista tuo jyrsijöiden sukuun kuuluva on, mutta ovela on ovela - kasvia tuhotaan vain silloin, kun kukaan ei ole paikalla näkemässä. Väijytys alkakoon, minun kasvejani tuhoan vain minä!

Knight Industries Two-Thousand

Miksi on olemassa nappuloita joissa lukee "älä paina tästä"? Mielestäni vähintäänkin kohtuullista olisi se, että samassa yhteydessä kerrottaisiin, mitä sitten tapahtuu, jos "painan tästä". Tämä luultavasti riittäisi hiljentämään sen pienen äänen päässä, joka kehottaa kielloista huolimatta toimimaan juuri niin.

Töissä meillä on tietokoneen työpöydällä kuvake, jonka nimi on "älä missään tapauksessa avaa tätä" (tai jotain sinne päin). Pöh, ja kuinka monta kertaa on tehnyt mieli siirtää hiiren osoitin sen päälle ja vähän vain vahingossa napsauttaa. Mutta taitaa olla vähän liian suurten järjestelmien vakaus vaakalaudalla, että sitä koittaisi.

Vähän samaan lokeroon sopii autossamme oleva SOS-nappula. Siinä se tönöttää keskellä kattoa ja suorastaan kutsuu kokeilemaan. Nappulan tekstin lisäksi siinä on myös puhelimen kuva. Kun taas kerran yhtenä päivänä miehen kanssa ihmeteltiin, että mihin se SOS-nappula oikein muka soittaa ja millä, uteliaisuus vei voiton. Mies paino nappulasta ja se aukesi. Se ei siis ollutkaan nappula, vaan kansi ja sisältä löytyi oranssia valoa hehkuva nappula, jossa luki SOS. No eihän sitä siihen voinut jättää. Katsoimme toisiamme ja pitemmittä puheitta mies painoi nappulasta. Odotimme jännityksen vallassa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhtäkkiä ajotietokoneen ruudulle ilmestyi sen hetkisen sijaintimme osoite ja alapuolella luki "Abort emergency alarm"  5......4......3.....2.... Huh! Ehdimme katkaista yhteyden, ennen kuin auto ehti soittaa mihinkään. Varsinainen KITT.

Hämmentyneenä päätimme tässä vaiheessa ottaa esiin käyttöohjekirjan ja lukea, mitä sen namiskan hipelöinti oikeastaan aiheuttaakaan. Siis todellakin, auto soittaa hätänumeroon, vaikka puhelinta ei olisi mailla halmeilla ja tekee sen jopa vielä itse, jos kriteerit täyttävä onnettomuus tapahtuu. Melkosta..

Tarkkaavaisuus 10

Nyt se on alkanut. Julkisilla paikoilla kulkiessa pitää koko ajan olla tarkkaavaisena jälkikasvun kanssa liikkuessa. Siis, pitäähän sitä tehdä muutenkin, mutta nyt erityisestä syystä. Nolostumisten minimoimiseksi.

On aivan ihanaa kun jälkikasvu puhuu jo selviä sanoja ja lauseitakin. Se auttaa paljon päivittäisissä toiminnoissa. Mutta on myös ihanaa itse kokea, miltä se lapsen suora (todella kuuluva) puhe tuntuu. Olimme kaupassa. Menimme kassalle. Viereisellä kassalla oli kaksi melko tummaa (ellei jopa mustaa) mieshenkilöä. Huomasin jälkikasvun huomion kiinnittyvän heihin. Aikansa tarkkailtuaan, lapsi alkoi toistella "setä, setä.." Katselin toisaalle ja totesin, "juu, setä siinä". Sitten alkoi osoittelu ja "setä, setä", "pimeetä, pimeetä". Naama punaisena yritin olla purskahtamatta nauruun ja päätin lähteä lapsen kanssa kävelemään, kun mummu ystävällisesti lupautui maksamaan ostokset.

Suuruudenhullut

Jälkikasvun pieni uima-allas oli mennyt talven aikana varastossa rikki. Siihen oli tullut reikä, joka ei suostunut yrityksistä huolimatta paikkautumaan niin, että ilma olisi sisällä pysynyt. Niinpä uima-altaan kohtalona oli eräänä aurinkoisena päivänä pihalla saada puukosta ja tulla sullotuksi jäteastiaan. Olihan meillä sitten SE toinen uima-allas, mutta suurehkon kokonsa vuoksi se olisi niin työläs täyttää, että päätettiin se jättää sitten käytettäväksi lastenkutsuissa tms.

Eräässä lelukaupassa silmiin osui hieman erilainen allas. Sellainen johon ei tarvitse ilmaa laittaa ollenkaan. Se näytti niin kätevältä, että päätimme ostaa sellaisen. Pienempi versio näytti niiiiin pieneltä, että päätimme napata mukaan seuraavaan koon. Ajatuksena siis oli, että äitikin voisi viilentyä altaassa istuen kuumina hellepäivinä lapsen seurana.

Parin päivän päästä kotona päätimme ottaa altaan käyttöön. Mietimme, että terassin nurkka olisi sopiva paikka altaalle sekä tasaisen pohjan vuoksi, että sen takia, ettei allas olisi jälkikasvun silmissä aina ulos tultaessa. Siis - nurkka olisi ollut hyvä paikka, jos allas olisi siihen mahtunut. Kummankaan vanhemman hahmotuskyky ei ollut TAASKAAN toiminut vaan allas valtasi yli puolet terassin pinta-alasta. Juu, nyt mahtuu äitikin istuskelemaan altaassa. Ja isä. Ja mummu, pappa, kaverit, naapurit ja oikeastaan - ALLASBILEEET! Sillä miinuksella, että vettä altaaseen tulee vain 40 cm. Pikku vika.

Kun pääsimme yli tästä kokoasiasta, oli aika aloittaa altaan täyttäminen. Paketin kuvitetussa ohjeessa neuvottiin levittämään allas, nostamaan reunat pystyyn ja maireasti hymyillen täyttämään allas vedellä. A: Eihän sitä allasta saanut kunnolla levitettyä suoraksi, kun ne reunat eivät pysyneet pystyssä. B: NE REUNAT EIVÄT PYSYNEET PYSTYSSÄ. C: Toinen vanhemmista yrittää pitää altaan toiselta puolelta reunoja pystyssä käsin ja jaloin ja toinen toiselta puolelta, samalla söhöttäen vesipistoolilla vettä altaan sisäpuolelle. Jälkikasvu haluaa jo uimaan ja roikkuu laidoissa, jotka eivät siis pysy pystyssä jos jollekin jäi epäselväksi. Kun vettä on altaassa viitisen senttiä, reunat alkavat jotenkin jo pysyä pystyssä niin, etteivät ne retkahda maahan ja päästä vettä valumaan pois altaasta. Tarkoituksena ilmeisesti on, että reunat pysyvät sitten suorassa veden tukemana, kun allas on täytetty. Paitsi että huomaamme, ettei allasta voi täyttää kuin ehkä puoleen väliin, jotta vesi ei ole liian syvää jälkikasvulle.

Kun vettä on parikymmentä senttiä ja laidat kutakuinkin pysyvät kenossa sen verran, osittain nojaten terassin aitaan, ettei vesi karkaa, lopetamme täyttämisen. Lapsi pääsee vihdoinkin uimaan. Tai vesikävelemään. Seuraava epäkohta huomataan: reilu puolitoistavuotias lapsi altaassa, jonka laidoista ei voi ottaa tukea niiden lerpattamisen  ja mahdollisen tulvavaaran takia - ei hyvä idea. Onneksi lapsemme parin pempulleen tumpsahtamisen jälkeen kuuliaisesti pitää kätensä erossa laidoista ja tyytyy istuskelemaan lelujen kanssa altaassa.

Seuraavana päivänä päätämme päästää lapsukaisen uudelleen altaaseen telmimään. Vuorokauden aikana vesi ja mikä muu lie, on kehittänyt altaan pohjan liukkaan limaiseksi. Lapsi ei pysy yhtään pystyssä ja ei edes kontallaan pääse etenemään altaassa. Tähän kätevään pikku piha-altaaseenko nyt pitäisi sitten hankkia puhdistusaineet sun muut. Huh.. Jälkikasvu kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä loiskiessaan istualtaan vettä ja heitellen altaaseen kerääntyneitä roskia maahan. Tämä tyytyväisyys olisi ehkä saavutettu myös hieman pienemmällä ja helpommin hoidettavalla altaalla.

Kolmantena päivänä allas on jo niin täynnä roskia ja altaassa lojuneet lelutkin niin liukkaita, että syksy on saapunut meidän uimalaamme. Allas tyhjennetään ja pestään (helpommin sanottu kuin tehty) ja palataan asiaan sitten myöhemmin - jos silloinkaan.

Kinderluistin

Minulla on kahdet rullaluistimet, joista toiset ovat jääneet melko vähäiselle käytölle, koska luistavat huonosti. Ne ovatkin olleet tyhjän panttina muutaman vuoden varastossa ja kulkeneet muutoissa mukana, koska ovat kuitenkin muuten hyvät ja käyttämättömät. Nyt oli tullut kysely, olisiko jollain myydä juuri tuon kokoisia rullaluistimia ja ajateltiin, että niitä voisi tarjota kun kerran ei käytetä. Mieheni haki luistimet ulkovarastosta sisälle tarkastelua varten ja siinä sitten päätin sovittaa toista jalkaani. Samalla kun olin pujottamassa sukatonta jalkaterääni sisälle luistimeen, mielessäni kävi, että onkohan siellä sisällä hämähäkkejä tai jotain, kun ovat niin kauan olleen varastoituna. Siinä samassa tunsin jonkin hipaisevan jalkapohjaani ja heitin luistimen kauemmas. Pyysin miestä katsomaan, mitä siellä on, koska itse näin mielessäni kerälle kääriytyneen tarantellan. En siis onneksi ehtinyt sujauttaa jalkaani aivan pohjaan asti, vaan jo ajatus hämähäkeistä hidasti jalkani liikettä. Mies kurkkasi luistimeen ja sanoi, ettei tiedä mitä siellä on. Sanoin, etten halua edes tietää, mikä jalkaani hipaisi ja hän lähti luistin kainalossaan ulos tarkastelemaan asiaa. Rauhoittelin itseäni sisällä, että mötikkä oli niin iso, ettei se mitenkään voisi olla hämähäkki, joten luultavasti kyseessä on vain jokin roska. Hetken kuluttua mies tuli sisälle ja kehotti menemään jalkapesulle. Katsoin kysyvästi ja sain kuulla mitä luistimesta oli löytynyt. Epämääräisesti äännellen ja melkein yhdellä jalalla pomppien juoksin pesuhuoneeseen kuuraamaan jalkaani samalla kun puistatukset kulkivat vartaloni läpi. Jopa jälkikasvukin hätääntyi ja alkoi itkua vääntämään, kun äiti sillä tavoin riehaantui. Ja kyseessä oli sentään vain muumioitunut hiiren raato. Yäk!