Kissanminttua kaikille

Olen puoliksi tosissani todennut useampaan kertaan, miten kissan ja lapsen kasvattamisessa on samanlaisia piirteitä. Ainakin kun lapsi on vielä ihan pieni. Molemmille pitää antaa sapuskaa ruoka-aikoina ja huolehtia, että vaippa/hiekkalaatikko on puhdas. Molemmille yritetään opettaa yksinkertaisia käskyjä kuten EI. Onko niitä muitakin? Sekä lapsi että kissa kaipaavat välillä läheisyyttä ja toisinaan taas virikkeitä.

Kolme kissanpentua isoksi kasvattaneena, tilanne olikin hieman hämmentävä kun huomasin ihmislapsen yhtäkkiä kehittyneen paljon ajattelevammaksi ja toimeliaammaksi otukseksi kuin kissamme. Tämän ei kai pitäisi tulla yllätyksenä. Jo paljon ennen kuin olisin voinut odottaakaan, pirpana kuuliaisesti kärräsi roskia roskikseen pyydettäessä, ja haki pyytämiäni tavaroita toisesta huoneesta. Jotenkin oli vaikeaa käsittää se, että lapsi ymmärsi paljon enemmän, kuin mitä itse vastaavasti pystyi ilmaisemaan. Nykyään hän tosin ilmaisee asioita jo niin paljon ja kuuluvalla äänellä, että välillä vähempikin riittäisi.

Tämä jälkikasvun huiman kehityksen seuraaminen on nyt johtanut siihen, että odotan myös kissoiltamme lajilleen epäominaista kehitystä. Tänään suurin (lue: lihavin) kissamme oli tulossa ulkoiluhäkistään sisälle ja suureksi harmitukseksi joku oli laittanut ikkunan hänen kuninkaallisen nenänsä edestä kiinni. Surkeasti määkyen (Hän ei mau´u) ja suurilla silmillään tuijottaen Leevi yritti kiinnittää huomioni, istuessani tietokoneella. Harmistuneena keskeytyksestä, lukiessani epäilemättä jotain yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa Internetin maailmasta, yritin käsimerkein näyttää kissaparalle, että tönäise se ikkuna auki niin pääset sisään. Juuri kun meinasin avata sanaisen arkkuni, ja kehottaa kissaa tarttumaan tuumasta toimeen, tajusin että ei tuo karvapemppu taidakaan olla aivan yhtä vastaanottavainen neuvoilleni kuin rakas jälkikasvuni. Oma pemppu siis ylös tuolista ja ikkunaa avaamaan.

Voitko Nukkumatti tulla pois sieltä kaapin takaa?

Jälkikasvun nukkumaan menemisessä on meillä aina ollut omat haasteensa. Meidän lapsi ei ole KOSKAAN vain simahtanut väsymyksestä vaan aina nukahtamisen ja varsinkin rauhoittumisen eteen on saanut tehdä töitä. Jätettäköön nyt pois tästä pohdinta omasta vajavaisuudesta ja kyvyttömyydestä opettaa lapselle nukahtamisen taito ja keskitytään siihen uskomattomaan luovuuteen joka jo 1v 8kk ikäisellä lapsella kukoistaa. Välillä on pinna kiristymässä ja välillä taas pokassa pitelemistä kun yritän saatella pilttiä unten maille.

Jokailtaisten iltapuurojen, hammaspesujen, verhojen sulkemisten, valojen sammuttelujen ja hyvien öiden toivottelujen jälkeen voisi kuvitella, että jälkikasvulla olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Varsinkin kun äiti alkaa hyvissä ajoin, ehkä jopa ärsyttävyyteen asti toistella, että kohta mennään nukkumaan. Mutta ei. Ensimmäinen vartti sängyssä pyöritään, hyöritään, höpötellään kaikki päivän (ja muidenkin päivien) asiat. Jos tämä loppuisi tähän, se olisi ihan ok, että päivän tapahtumat käsitellään ja sitten rauhallisesti vaivutaan uneen. Mutta juu siis ei. Hääräily jatkuu ja välillä pyynnöstä laitetaan silmiä kiinni ja otetaan nalle kainaloon, mutta hetken päästä taas hyörinä jatkuu. Ja ähkiminen. Juuri kun kuvittelen, että nyt lapsi alkaa rauhoittua ja haukotustakin näkyy tulevan, alkaa hääräily taas uudelleen. Sitten katsotaan äitiä silmät ymmyrkäisenä että eikös tämä ollut sitten tässä. Ei ollut ei.

Unilaulua on kokeiltu. Joskus tulee kesken laulun tyrmäävä "emmähaluu", toisinaan taas laulun jälkeen sängystä kuuluu.."sitten?". Eli se siitä rauhoittumisesta.

Silittämistä on myös testattu melko tehokkaastikin. Ajan myötä senkin vaikutus on kuitenkin hiipunut ja nykyään vain osoitellaan paikkaa.. "siluttaa tosta.. tosta.. kätestä.. jalasta". Ei siis rauhoita tämäkään.

"Nyt nukutaan, laita simmut kiinni". Hetken hiljaisuus. Aletaan heilutella jalkoja.
"Älä hääräile, on nukkuma-aika". Hetken hiljaisuus. Heitellään nallea, roikotetaan korvista ja jutellaan sille ilmeisesti kielellä "nalle".
Mulkaisu. Hetken hiljaisuus. Tehdään ääniä rämpyttämällä sormella huulia.
Äidin täyshiljaisuus 20 min. Ensin ähräämistä, sitten pikkuhiljaa hyvän asennon hakemista, haukottelua ja viimein nukahtamista. Eikös tämä ollut sitten tässä. Ei ollut ei.

Tämä on se kohta jossa luovuus otetaan käyttöön. Juuri kun henkäisen helpotuksesta ja päätän lähteä pois sängyn viereltä, ipana kääntyy ja alkaa inttää pisuhätä pisuhätä pisuhätäääääää! Päivisin olen erittäinkin vastaanottavainen tälle ilmoitukselle. Mutta koska tiedän lapseni olevan ovela, kuten myös vaipoitettu, kerron että iltapisulla on jo käyty, nyt nukutaan.

Toisinaan jälkikasvulle tulee myös pakottava tarve halata ja pussata noin 50 kertaa nukkumaan mennessä äitiään. Hellyttävää, mutta läpinäkyvää.

Hämmästyttävän usein myös tyyny on huonosti. Vaikka sen asentoa korjaisikin, se on edelleen huonosti, eikä siihen tietenkään silloin voi päätään laskea. Huoh.

Pinnojen potkiminen on myös hyvää ajanvietettä äidin kanssa makuuhuoneessa hengaillessa. Siinä saa aikaiseksi  mukavan kolinan, joka osuu juuri siihen yhteen hermoon, joka äidillä on rauhoittumisrupeaman jälkeen jäljellä. Parasta antia oli vielä se, että isän nukuttaessa lasta kerrottiin, että äiti on opettanut kyseisen tavan.

Tänään käyttöön otettiin tukkoinen nenä -kortti. Hymyilin jo voitonriemuisesti kolmen vartin nukuttamisen jälkeen, kun pirpanan hengitys alkoi pikku hiljaa tasaantua ja mietin, että kohta pääsen maistamaan leipomaani tuoretta mustikkapiirakkaa. Sitten kuului tuhahdus. Toinen tuhahdus. Komediallisiin mittoihin kasvava nenän tuhisuttaminen ja kysymys "nenä tukossa.. onko?" "Nenä tukossa - tsuh tsuh (nenäsuihketta)". Sitten siellä sängyssä jo seistiin ja esitettiin kuinka se nenä nyt tuhisee ja on siis tukossa. Nenäsuihketta on laitettava. Äiti poistui tässä kohtaa huoneesta, eikä suinkaan suihketta hakemaan.

Joskus näistä jälkikasvun aivoituksista ei silti voi tulla kuin hyvä mieli. Kuten eräänä aamuyönä, kun ei uni oikein enää tahtonut maistua ja oltiin päästy äidin viereen köllöttelemään. Toistuvien unikehotusten jälkeen, lapsukainen otti äitiään molemmin käsin poskista kiinni ja muiskautti märän pusun suoraan suulle, kuin sanoen, "hei, relaa vähän".

Selittelyn makua

Kaupoissa olevat tuote-esittelijät jostain tuntemattomasta syystä ahdistavat minua. Onhan se tietysti mukavaa, että saa maistella uutta leipää, sipsejä, limpparia tai mitä ikinä sitten onkin tarjolla - nimenomaan jos haluaa. Joskus ajaudun liian lähelle esittelypöytää ja mikäli tarjonta näyttää siltä, että sitä voi kakomatta maistaa, saatan jopa jokusen koemaiston tehdä. En pidä siitä tunteesta joka tulee, kun mussutan uutuusjäätelöä, joka mielestäni maistuu salmiakkikossulle (tässä kohtaa ei hyvä) ja hymyilen kannustavasti tuote-esittelijälle, kun hän katseellaan yrittää saada puristettua minusta ulos kehun - ja tietenkin sen jälkeen ostamaan tuotteen. Tiedän jo valmiiksi ottaessani maistiaista vastaan, etten aio sitä ostaa ja koen typerää tarvetta teeskennellä, että on kyllä hyvä tuote ja täytyy pistää harkintaan. Ehkä sitten viikonloppuna voisi tuota ostaa.. not. Heti kun pakopaikka avautuu seuraavan maistelijan saapumisen myötä, liukenen äänettömästi paikalta ja hengähdän syvään. Oli tuote siis mikä hyvänsä tai kuinka hyvä vain, olen jo ostamattomuuspäätökseni tehnyt ennen testausta.

Yleensä yritänkin välttää tuotteiden maistamista tai edes esittelijän näköpiiriin päätymistä. Usein ne penteleet kuitenkin vaanivat nurkan takana pahaa-aavistamattomia ruokaostoksilla olijoita ja kajauttavat kutsunsa juuri kun yrittää muistella, minkä hyllyjen välistä ne kananmunat taas löytyivätkään. Jos on kaupassa jonkun muun kanssa, voi hyvin sivuuttaa maistiaiset, kun se toinen tarttuu tarjoukseen. Hankalinta on kun huomaat yhtäkkiä yksin tönöttäväsi maistiaispöydän edessä ja esittelijä iloisena huhuilee juuri Sinua maistamaan esittelemäänsä tuotetta. Haluan välttää tilanteen, mutta koska minulla on myös lähes pakonomainen tarve olla ystävällinen kaikille, olen huomannut, että kieltäytyessäni alan selittelemään miksi. Eilen kaupasta poistuessani ystävällinen mansikanmyyjä huuteli minua maistamaan makeaa mansikkaa. Vastasin hymyillen "ei kiitos" ja meinasin vielä huutaa ajotien toiselta puolelta, että olen allerginen mansikoille. No en edes ole. Ja mitä se sitä myyjää edes kiinnostaisi? Muistin samalla myös parin viikon takaisen kohtaamiseni leipää tarjoavan tuote-esittelijän kanssa, jolle ystävällisesti selitin, että "en nyt taida ottaa kun on nenä niin tukossa, etten taitaisi mitään maistaakaan ja..."Onneksi sentään jalkani ymmärsivät kuljettaa minut nurkan taa tai ainakin pois kuuloetäisyydeltä. Seuraavaksi alan varmaan selittää leikkelemaistiaisten tarjoajalle, että "niin menee maha sekaisin ja pitää pytyllä sitten istua koko ilta..."

Yksinkertainen "ei kiitos" varmaan riittäisi. Piste.

Kissa on terve kun se leikkii

Viluinen voro vai kuumentunut kummitus?

Pelkään pimeää ja mörköjä. Kauhuelokuvia en voi ajatellakaan katsovani, koska tapahtumat hiipivät mieleeni aina yksin ollessani. En tykkää nukkua yksin tyhjässä talossa. Jos alan kuuntelemaan ääniä, saan itseni lietsottua sellaiseen paniikkiin, että hyvä etten juokse ovesta ulos kirkuen. Paitsi että eihän sinne voi juosta kun siellä voi olla niitä mörköjä.

Niin ärsyttävää kuin kissojen metelöinti välillä onkin, on lohduttavaa, että niiden piikkiin voi aika pitkälti laittaa kaikki kuuluvat epämääräiset äänet. Paitsi silloin kun huomaat sohvalla tuijottavasi saman kolahduksen suuntaan kolmen vieressä olevan kissan kanssa.

Tänään aamulla kaksi kissoista aloitti taas lähes joka-aamuisen kakkahätä-nälkä-herätkää jo! -juoksun. Kynnet ruopivat tyhjää laminaattilattialla ja välillä teroitettiin kynsiä - sohvaan tietysti. Pysyin puoliksi unessa ja olin vain hieman ärsyyntynyt tietäessäni, että olisin luultavasti saanut nukkua vielä puolisen tuntia ennen kellon soittoa, mutta pysyin sentään horroksessa. Yhtäkkiä havahduin erilaiseen ääneen. Ilmalämpöpumppu piti samanlaisen pimpelipom -äänen kuin silloin kun se laitetaan päälle. Aistini terästäytyivät ja aloin kuuntelemaan muita ääniä. Mietin jo kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ei, pumppu ei ollut päällä nukkumaan mennessäni, joten mitään väliaikapimpelipomääniä ei pitäisi kuulua. (No ei pitäisi kyllä muutenkaan). Pumpun kaukosäädin on ylhäällä seinässä kiinni, joten kissat eivät voi siihen ylettyä tai juostessaan vahingossa osua (elleivät salaa ole harjoitelleet Matrix-liikehdintää). Myöskin itse pumppu on katonrajassa, joten siihen ei karvatassujen pitäisi yltää. (Kissathan tunnetusti usein käyvät säätelemässä kodinkoneita kun silmä välttää.) Kuuntelin taas ääniä ja oli aivan hiljaista. Tulin unenpöppörössä siihen tulokseen, että ei siellä ainakaan varmaan varkaita liiku tai sitten ne osaisivat todella taidokkaasti väistellä jokaisen narisevan ja paukkuvan laminaatin. Onko siellä jokin muu..? Sitten siinä ajatusteni lomassa aloin sen verran herätä todellisuuteen, että tajusin: Jos meille nyt olisi sattunut tulemaan joko murtovarkaita tai mörkö niin tuskin ensimmäinen asia, joka tulisi vierailijalle mieleen olisi: "Onpas täällä vilpoista/tunkkaista, taidanpa napsauttaa ilmalämpöpumpun näin heti alkajaisiksi päälle, niin on sitten mukavampi varastella/pelotella".

Kovakuoriainen korvassa, rikka silmässä

Englannin kielessähän on sellainen ongelma, että samankuuloiset äänteet voidaan kirjoittaa monella eri tavalla ja se saattaa aiheuttaa epäselvyyksiä. Samantapainen ongelma esiintyy kuitenkin jossain määrin myös suomenkielessä.. tai ainakin minulla ja lähipiirissäni.

Otetaanpa esimerkiksi Tuoksuvatukka - se kasvi. Minä olen ihan aikuisikääni asti ihmetellyt, miten kasvilla voi olla niin kummallinen nimi. Minun päässäni se on näet jaksottunut tuoksuva-tukka. Vasta kun muutama vuosi jossain yhteydessä tuli ilmi, että sehän onkin tuoksu-vatukka, koin ahaa-elämyksen.

Laulun sanojahan kuullaan monesti väärin ja siitä on tehty useampi kirjakin. Tämä seuraava esimerkki kertoo taas lähinnä minun tyhmyydestäni koska olen kyllä periaatteessa kuullut sanat aivan oikein, mutta ymmärtämys on taas ollut vähän mitä sattuu. Kyseessä on Meiju Suvaksen kappale Pure mua. (Älä kysy mistä sen tiedän, tai miksi olen sitä kuunnellut - en tiedä.) Kertosäkeessä lauletaan "Oi pure mua, se tee". Noin kirjoitettunahan se näyttää aivan selvältä. Mutta olen aina sen kuullessani luullut, että Meiju laulaa jollekin henkilölle nimeltä Ceté, tai miten sen nyt sitten ikinä kirjoitettaisiinkaan.

Rakas ystäväni taas aikoinaan kirjoitti ylioppilasjuhlakutsuunsa Tervetuloa, blaa blaa blaa.. lavvantaina X.X.199X. No niinhän se yleensä sanotaan. Hämärän peittoon vain jää se, miten 12 vuoden koulunkäynnin aikana oli pystynyt välttymään viikonpäivien kirjoittamiselta :). (vai mahtoiko tehdä sen tahallaan..)

No, melko kauan minulla itsellänikin meni tajuta, että se iso auto joka kuljettaa ihmisiä ees taas ei olekaan liniauto vaan linja-auto.

Sitten on vielä niitä sanoja, joista tietää miten ne jaksotetaan mutta aina sen kuitenkin ensin lukee mielessään väärin. Esimerkiksi erään hissin infotaulusta luen joka kerta sisälle astuessani lastenne-urologia vaikka tiedän hyvin kyseessä olevan lasten-neurologian.

Onkos sinulla jotain "vikaa ymmärryksessä"? :)