perjantai 29. huhtikuuta 2011

Pallo, joka ei ole pallo

Onko muita palloja, jotka eivät ole palloja kuin ilmapallo, kaasupallo ja amerikkalainen jalkapallo? Taas on lapsen seurassa tullut mietittyä syvällisiä. Mutta vastatkaa ihmeessä. Onpas pallo hölmö sana.

P.S. Vaikka siltä ehkä vaikuttaa, ei täällä vielä vietetä vappua.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Mission: Impossible

Taitava naamioituja Agentti C.A.T. sulautuu ympäristöönsä..


Vielä yksi askel  ja pahaa-aavistamaton kohde on pulassa..

Kohde on tarttunut syöttiin..

Hei, älä kurki!

Mä en ala

F*ck U!

maanantai 25. huhtikuuta 2011

P*sk*juttu

Jälkikasvun kanssa herättiin päiväunilta vähän tavallista myöhemmin ja kiirettä pukkasi, kun piti kaupassa ehtiä käymään vielä ennen vieraan tuloa. Hypättiin siis suit sait potalle ja pisu tulikin nopeasti. (Äitihän ei toki ahteriaan sovittanut samalle keijalle.) Pemppupesut kuntoon ja lapsi irti. Ajattelin, että ottakoot nyt vähän aikaa ilmakylpyä vaipatta ja jotta päästäisiin nopeasti lähtemään, hain keittiöstä välipalaksi hälle banaanin. Lapsi touhusi jotain omassa huoneessaan ja kävin näyttämässä banaania ja annoin haukata siitä. Sitten kirehdin tietokoneelle katsomaan reseptistä, mitä kaupasta pitää hakea. Huutelin jälkikasvulle, että tulepas hakemaan sitä banaania lisää täältä. Kuuliaisesti pieni paljaspemppu sieltä kohta töpsöttikin ja jäi irvistelemään peilille vieressäni, välillä haukaten banaanista kun minä kirjoittelin kauppalappua. (En siis anna tirpalle banaania omaan käteen, koska sen jälkeen vaatteista löytyy luultavasti pesunkin jälkeen tummia läikkiä.) Baanaani tuli syötyä ja minulla oli vähän vielä kesken kirjoittelu, joten pikkupaviaani alkoi kiivetä vieressäni olevalle tuolille. Suojeluvaistot kun pelaavat vaikka huomioni onkin kiinnittynyt toisaalle, autoin häntä laittamalla oman paljaan jalkani takapuolen taakse tueksi kun hän punnersi tuolille. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, vaan hän laskeutui takaisin lattialle. Ja tokaisi "KAKKA" osoittaen jalkaani. Samassa havahduin märkään tunteeseen jalallani ja totta tosiaan, kakkahan se siinä. Nopea vilkaisu lapsen takalistoon kertoi omaa tarinaansa. No kakkahan se sielläkin. Mutta kysymys kuului tässä vaiheessa, että missä muualla. Tirppa kainaloon ja jälkiä seuraamaan. Olohuoneesta löytyi pieni pipana ja kun matkaa jatkettiin eteenpäin lähtöpisteeseen, lapsen omaan huoneeseen, siellä odottelikin noutajaansa kunnon pökäle. Lapsi uudelleen potalle ja kikkareita keräilemään. Tyynesti pötkylät kyytiin ja oman jalan kuuraus. Uusi pemppupesu, vaatteet päälle, kauppalappu mukaan ja menoksi. Lapsiperheen arkea.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Se voi olla keltaista

Kuinkahan monen lapsen/aikuisen jaffanautinto on pilattu ikuisiksi ajoiksi tarjoamalla sitä aina kun on sairastanut mahatautia?

torstai 21. huhtikuuta 2011

Ihan vinkiks vaa..

Hoi, te kaikki siellä kaupassa tänään! Onko kukaan muistanut kertoa, että kaupat on VAIN yhden päivän kiinni. Lauantaina sitä ruokaa taas saa. Ja jos jotain tärkeää on unohtunut, niitä S-alkuisia minimarketteja on lähiöt piukassa. Ja niitä aakkoshuoltoasemia löytyy tienpientareilta parinkymmenen kilometrin välein.

Näin pyhien alla on aina mukava huomata kanssa-asiakkaiden iloiset ilmeet ja vinhasti viuhuvat kyynärpäät, heidän tavoitellessaan 3576:ksi viimeistä maitopurkkia kylmähyllystä. Tai sitä ihan parasta makkarapakettia juuri tuosta jonkun käden alta. Huh, huh läheltä piti - seuraava olisi ollut jo sitä Puten huonompaa serkkua, Makkosen tilalta. Hyväksi havaittu ruoansaalistustaktiikka ilmeisesti on myös vartalonmitalla estää toisen jauhelihapakettia tavoittelevan aikeet, lisänä vielä sivussa poikittain kulkeva ostoskärry, joka peittää muiden ulottuvista myös ne elintarvikkeet, joihin itse ei koskisi pitkällä tikullakaan.

Hetken hengähdystauon voi suoda itselleen kun kohtaa käytävällä 5 naapurin Arjan ja Sepon. Siinä on sitten hyvä keskellä käytävää turista mukavia, kärryt mahdollisimman leveästi estämässä muiden kulkua mihinkään suuntaan. Voi päivitellä sitä väkimäärää ja ihmisten ryntäilyä. Kun kaikki suvun sairaudet on kovaäänisesti käyty läpi, on aika jatkaa ostoskierrosta.

Palvelutiskillä kannattaa olla tarkkana. Kun oma numero on 89 ja näyttötaululla vilkuttaa jo 42, kannattaa ehdottomasti parkkeerata ahterinsa aivan tiskin eteen, mieluiten vielä kärryn kanssa, jotta vuoro ei pääse livahtamaan ohi. Muista myös vihaisesti mulkoilla niitä 26 henkilöä, joiden jononumero on ennen omaasi ja julkeavat yrittää sujahtaa tuijottelemaan tiskillä olevaa tarjontaa juuri sinun parkkipaikkasi kohdalta. Niitä muita pienemmän numeron omaavia voi vain kurkkia kulmien alta ja tehdä selväksi, että siihen suuntaan on turha haikailla.

Kun kaikki tarvittavat taloustavarat ja ruoat on saatu kerättyä, on aika mennä kassajonoon tuuppimaan kärryillä edessä olevan kantapäille. Tottahan toki se jono liikkuu silloin nopeammin. Edessä olevaa voi jouduttaa myös laittamalla omia tavaroitaan samaan aikaan hihnalle ja maksuhetkellä seisomalla selän takana hönkäilemässä. Kun oma vuoro kassalla vihdoin koittaa, voi henkäistä vapautuneesti ja rauhassa kaivaa pennikukkaron, tai nykyään kai senttikukkaron, esiin. Tavarat kannattaa myös pakata huolellisesti ja kiireettä ja rauhassa nauttia hyvistä ostospäätöksistä. Kaupasta ulos päästyään voi sitten toivotella ratin takaa kanssa-autoilijoille hyviä pyhiä heiluttelemalla sitä komeinta sormea, enkä tarkoita sitä lyhyttä paksukaista.

Ensi viikon loppupuolella joku voisi hihkaista allekirjoittaneelle: "Hoi idiootti! Voisit hoitaa sen kaupassakäynnin jo tänään, ei lauantaina."

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Piuhat yhdistyy - milloin kenelläkin

Lapsimaisia oivalluksia on hauska seurata. Joskus se ajatus tuntuu juoksevan paljon nopeammin kuin itsellä. Eräänä aamuna seurasin sivusta kun jälkikasvu söi leipää tai pläplää, kuten hän itse asian ilmaisee. Leivän päällä ei pysy kuin rasva ja siitäkin suurin osa oli nyt tarttunut pieniin sormiin. Hän ihmetteli ja pyöritteli rasvaa sormissaan ja yhtäkkiä selväsi jokin lamppu syttyi. Lapsi katsoi minuun ja hitaasti vei rasvaisia sormia kohti poskeaan. Ilmeisesti tällä rasvalla oli samanlainen sormituntuma kuin sillä rasvalla, jota iltaisin aina laitetaan rohtuneisiin poskiin. Ohjeistin jälkikasvua kuitenkin tätä nimenomaista rasvaa laittamaan ainoastaan suuhun. Seuraavalla kerralla siis poskia rasvatessa luultavasti joudun opastamaan, että sitä rasvaa taas EI laiteta suuhun.

Olenkin miettinyt, kuinka sekavalta lapsesta varmasti joskus asiat tuntuvat. Ensin istutaan syöttötuolissa ja päivästä toiseen äiti kyselee tyhmiä; Missä on lamppu? Missä on kello? Missä on katto? Kun lapsi on jo aivan varmasti oppinut, missä se katto on, äiti sanookin eräänä päivänä "mennääs kattoo.." Lapsi pysähtyy kesken vauhdin ja osoittaa kattoa. Mutta nyt mennäänkin KATSOMAAN, missä on kissa. Tai nalle. Tai mikä vaan. Jo on varmaan pieni pää pyörällä.

Yksi mahdollisuus on tietysti että lapsi pitää vain pitää äitiään yksinkertaisena. Ja myönnettäkööt, että syytäkin joskus on. Jälkikasvu istui keittiössä syöttötuolissaan kun huuhtelin puurolautasen ja käännyin sitten leipälaatikolle antamaan lapselle pläplää. Lapsi osoitti tiskipöydän suuntaan ja toisti assssi, asssssi, asssssi. Minä ohimennen kuittasin ilmoituksen vain joo-o -lausahduksella. Saatuani toimitettua leivänpalan lapselle katsahdin tiskipöydän suuntaan, ja siellähän Lassi-kissa nuoleskeli innokkaasti puurolautasta. Lapsi varmaan ajatteli, että no niinhän mä sanoin!

Toim.huom. Ei se nyt ihan aina siinä syöttötuolissa istu..

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Nukkuvien puolueen puheenjohtajaehdokas

Vaikka muuten errrrittäin fiksu olenkin, yksi asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja näin ollen en siitä tiedä yhtään mitään - eduskuntavaalit. Tai tiedän nyt mitään, mutta en mitään tietämisen arvoista. Samaan aikaan kun ihmiset jännittyneinä seuraavat kotisohvillaan vaalien tuloslähetyksiä eväittensä kanssa, minä laitoin tallennuksesta pyörimään tämän päivän Idols-ohjelman/tuloslähetyksen. Minun kiinnostukseni kohdistuu ennemmin siihen, kuka tulevista Anttilan alelaarilaulajista tippuu tänään, kuin siihen miten ja kuka tätä valtiota jatkossa ohjailee. Kiinnostusta ei voi teeskennellä. En myöskään äänestänyt, koska en yksinkertaisesti ole niin kiinnostunut, että ottaisin selvää ehdokkaiden pyrkimyksistä. Taas yksi, joka laiminlyö kansalaisvelvollisuutensa ja valittaa silti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ja kun ei asioista mitään tiedä, ei kannata pärstäkertoimen mukaan käydä raapustamassa numeroa lappuun. Tai ainahan sinne voisi jonkun kuvan taiteilla ja astua esiin verhon takaa ylväänä, hyvänä kansalaisena hyväksyvien katseiden alle. Mutta se nyt taas olisi vähän sama kuin ruokapäiväkirjaa pitäessä ei merkkaisi kuin puolet karkkipussista syödyn kokonaisen sijaan - itsensä pettämistä. Joku muu hoitakoot tämän maan asiat, minulla on täysi työ näissä omissa nurkissa. Jos se tekee minusta sivistymättömän moukan - olkoon niin.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Supermini ja sen äiti

Lapsen kanssa on mukava harrastaa. Käymme jälkikasvun kanssa kerran viikossa taekwondon supermini -ryhmässä. Siellä on tarkoitus leikinomaisesti tutustua lajiin, opetella vartalonhallintaliikkeitä ja touhuta lasten kanssa. Meidän lapsi kun on aika lailla sieltä nuorimmasta päästä, pääasia yleensä on se, että nähdään muita lapsia ja tutustutaan yhdessä liikkumiseen. Yleensä harjoitus menee jotakuinkin seuraavasti:

Ennen supermini -ryhmää painimatolla on minien ryhmä. Jos satutaan kerrankin olemaan ajoissa paikalla, lapsi haluaisi liittyä jo tämän ryhmän seuraan. On täysi työ estää lasta ryntäilemästä isompien joukkoon tai vastaavasti vieressä olevalle "salibandyareenalle". Yleensä kuitenkin käytämme ajan optimaalisesti ja saavumme paikalle viime tipassa, (minä) valmiiksi hikisenä, käytävällä ulkovaatteita riisuen samalla kun juoksen lapsi sylissä painimattoa kohti. Siellä muut jo ovatkin aikaa säästääkseen aloittaneet ja hivuttaudumme huomaamattomasti joukkoon. 

Usein lämmitellään juoksemalla mattoa ympäri ja musiikin tauotessa istutaan tai mennään makaamaan maahan, kun musiikki jatkuu, noustaan ylös ja jatketaan juoksua. Meidän tehokaksikon kohdalla homma menee niin, että äiti kipittää lapsen vierellä ja yrittää pitää mielenkiintoa yllä edes sen verran, että lapsi ei lähtisi töpsöttämään vastavirtaan. Yleensä kädestä kiinni pitäen päästäänkin kierrosta aika hyvin siihen asti, kunnes saavutaan mankan kohdalle. Silloin jälkikasvu pysähtyy ja alkaa tanssia. Smurffimusiikin tahdissa on myös hyvä näyttää, miten heilutetaan hevitukkaa. Kun yritän saada lasta jatkamaan matkaa, hän ymmärtää sen niin, että on aika mennä painelemaan mankan nappeja ja katsoa mitä niistä tapahtuu. Lapsi kainaloon ja maton toiselle puolelle.

Päivästä riippuen harjoituksissa tehdään kuperkeikkoja, kieritään, mennään karhukävelyä, jänishyppyjä, krokotiilikävelyä tai rapukävelyä. Saatetaan myös tehdä pienimuotoinen viesti, jossa kuljetetaan läpysköjä maton päästä päähän juosten tai kontaten. Pääasiassa meidän kohdalla asia menee taas niin, että minä esitän lapselle erilaisia kävelyjä tai läpyskän kuljetusta ja yritän saada hänet edes katsomaan mallia. Yleensä jälkikasvua ei voisi vähempää kiinnostaa äitinsä ponnistelut vaan hän juoksee kädet ylhäällä karkuun jo maton toisella reunalla, sillä aikaa kun toivun kuperkeikan aiheuttamasta huimauksesta. Hän on myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja saattaa seisoa tuijottamassa jotakuta, reagoimatta mitenkään äitinsä kutsuhuutoihin tai hassutteluääniin. (Josta tulikin mieleeni, että osaako puolitoistavuotias jo esittää, "En tiedä kuka tuo hölmö on, en ole ikinä ennen edes nähnyt häntä"?) Kuitenkin kun päästään kotiin, tai seuraavalla kerralla harjoituksissa, jälkikasvu saattaa esittää kaikki edellä mainitut temput, kuin olisi ne aina osannut tehdä. Oppi siis menee perille.

Joskus vanhemmat pitävät läpyskää niin, että lapsi joko potkii tai lyö sitä. Minä kävelen jälkikasvun perässä kun hän kokoaa kaikki ylimääräiset läpyskät ja kuljettaa ne yksitellen maton toiseen päähän - ja taas takaisin. Joskus silti saattaa keskittymiskyky riittää yhden potkun tai huitaisun verran, kunnes lähdetään maton laidalle katsomaan jonkun toisen lapsen kenkiä.

Harjoituksissa usein myös kävellään, pompitaan tai kaatuillaan paksulla patjalla. Tästä lapsi tykkää. Ainoa ongelma tässä on se, että hänellä ei vielä ole jonottamisen käsite aivan hallussa. Hermo menee, jos joutuu odottamaan liian pitkään vuoroaan. Mutta ei hätää, siellä on muitakin samanlaisia. On myös mahdotonta käsittää, että päästyään patjan toiseen päähän, hän ei voi kääntyä ja viipottaa takaisin, kun sieltä on jo joku tulossa vastapalloon.

Loppuverryttelyksi usein esimerkiksi tanssahdellaan lapsen kanssa tai lapsi sylissä. Olenpa minä kerran uppoutunut tanssahteluun niin kovin, että teilasin naapurin lapsen. Oikein kunnolla. Lopun treenin ajan tämä lapsi huusi kuin jyrän alle jäänyt (siis niinhän se jäikin) ja lapsen isä rauhoitteli minua, että taisi vain pelästyä. Meitä oli sitten kaksi.

Viimeiseksi otetaan vielä loppukumarrukset. Tämä on ehkä treenin tyhmin osio, paikallaan kun pitää olla hetken. Usein harjoitus päättyy siis tekoitkuun. Ja meillä kaikilla oli nii-in muu-kaa-vaa.. Siis oikeasti oli.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Luonnos + luonnos

Töissäkäynti näivettää aivotoiminnan. Ja nopeasti. Ihan viikossakin.

No näköjään. Juttu ei alkanut luistaa ja päätin tallentaa tuon säkenöivän alun tulevien päivien varalle. Samalla huomasin, että olin kymmenen päivää sitten tallentanut toisen luonnoksen odottamaan tulevia aivomyrskyjä. Se kuului näin: Työ - tehokas pään tyhjentäjä. Siinä kaikki.

Siispä, koska olen kaksi kertaa lyhyen työhönpaluu-urani aikana tullut samaan johtopäätökseen, on sen oltava totta. Tätä puoltaa myös se, ettei minulla ole mitään muistikuvaa tuosta aikaisemmasta jutun aloituksesta. Ilmeisesti kaikki aivokapasiteetti tulee käytettyä työpäivän aikana ja iltaisin koneisto lyö vain tyhjää. Vielä pari viikkoa sitten jo päivällä alkoi itää jokin jutun aihe ja parhaimpina päivänä kirjoittelin jotain asioita muistiin, jotta saan myöhemmin jakaa kanssasi loistavat älynväläykseni. Nyt menee ilta toisensa jälkeen ruutua tuijottaen ja inspiraatiota odottaen. Koska haluaisin kirjottaa. Mutta ei tule väkisin ei. Vapaapäiviä odotellessa..

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Rakkautta on..

.. jaksaa viihdyttää lasta aamupuuron äärellä ja jutella niitä näitä vaikka mieluiten olisi hiljaa ja omassa rauhassa nakertamassa aamupalaa.

.. tuijottaa tietokoneella kolmattasadatta kertaa samoja Fröpelin palikoiden videoita kun kutkuttaisi katsoa mitä ystäville kuuluu Facebookissa - Fp vs. Fb.

.. istua vessan lattialla ja osoitella kirjasta perhosia ja pupuja potalla kakkaa punnertavalle lapselle, kun samaan aikaan televisiossa menee suosikkisarja ja tallentava digiboxi on juuri sanonut sopimuksensa irti.

.. myöhästyä puoli tuntia töistä kun ei malta kiirehtiä pihalla risuja, kiviä, lunta, puita, vesilätäköitä, naapurin koiran haukuntaa ja autoa ihmettelevää lasta.

.. antaa kurkun keskiö lapselle ja itse jyrsiä kuivia reunoja.

.. herätä yöllä seitsemättä kertaa taputtelemaan lasta takapuolelle kun tietää aamuherätyksen kuitenkin koittavan aikaisin.

.. niistää muoviputki-letku-virityksellä venyvää räkää nuhaisen lapsen nenästä samalla itse kyökkien.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Päivä on ihmisen vuosi

Vuodenajat luonnolle on vähän sama kuin vuorokaudenajat ihmiselle.

KEVÄT - AAMU
Kevät on kaikesta huolimatta ehkä kuitenkin rumin vuodenaika . Varsinkin se kevättulee vuodenaika. Lumipeittojen alta paljastuu kaikki roska ja pas.. lika, joka siellä on ollut hautautuneena koko talven ajan. Luonto näyttää harmaalta ja karulta. Onneksi aurinko alkaa paistaa hetkenä mitä hyvänsä. Samoin ihminen on usein aamuna rumimmillaan, könyää ylös peiton alta naama harmaana ja silmät puolitangossa, silmänaluset mustina. Hiukset roikkuu kuin kuivuneet heinät naamalla ja ääni kuulostaa variksen raakkumiselta. Hengitys haisee samalta kuin keväällä lumikasojen alta paljastuvat koirankikkareet. Kun valot sytytetään, alkaa näyttää ehkä jo vähän pirteämmltä.


KESÄ - PÄIVÄ
Kesää kohti mentäessä luontoon alkaa tulla väriä ja harmaus väistyy. Kasvit alkavat terhakoitua ja puskea uutta versoa. Aurinko paistaa aina vain enemmän ja kuralätäköt häviävät. Kesän koittaessa luonto on täydessä terässään, tuoksuu hyvälle ja näyttää kauniille. Myös ihminen alkaa aamulla pikkuhiljaa heräilemään tähän päivään. Käy ehkä suihkussa ja sukii sojottavat hiukset paikoilleen. Veri alkaa kiertää ja naama ei näytä enää niin harmaalta. Saattaapa naisihminen jopa lätkäistä naamaan väriä muutenkin. Ryhti terhakoituu ja mustat pussit silmien alta häviävät tai piilotetaan. Päivän koittaessa ihminen tuoksuu hyvälle ja näyttää kauniille ja on reippaimmillaan.


SYKSY - ILTA
Kesän loppupuolella, syksyn lähestyessä luonnon värit alkavat vähitellen haalistua ja lehdet pudota puista. Kasvit alkavat nuokkua ja valmistautua tulevaan talveen. Vielä syksy hetken välkehtii ruskan väreissä ja näyttää omalla tavallaan kauniilta mutta loppusyksyyn mennessä kaikki näyttää lerpahtaneelta ja väritys on taas muuttunut harmaaksi. Päivän mittaan ihminenkin alkaa väsähtää ja naisihmisen ripsiväritkin saattavat putoilla poskipäille. Värit kasvoilla haalistuvat ja ryhti ei enää pysy suorassa. Alkuillasta ollaan kuitenkin vielä lähdössä iltarientoihin ja lisätään naamalle riemunkirjavat värit, jotta näytettäisiin edes vähän pirteämmältä. Loppuillasta nekin ovat levinneet tai haalistuneet kokonaan pois ja olemus alkaa olla nuupahtanut. Hiukset näyttävät siltä, kuin olisi seissyt syksyn kaatosateessa ilman sateenvarjoa.


TALVI - YÖ
Juuri ennen talven tuloa viimeisetkin lehdet putoavat puista ja luonto hiljentyy. Lopulta lumi tulee ja peittää alleen kaiken. Luonto jää paljaana kinosten alle odottamaan uutta kevättä ja heräämistä. Ennen nukkumaanmenoa ihminen palaa taas harmaaseen värittömyyteen, pesee pois meikit ja riisuu vaatteet, antaa hiustenkin lopullisesti roikahtaa. Pirteys on poispyyhitty ja tärkeintä on vain, että pääsee kömpimään peiton alle nukkumaan ja odottamaan uutta aamua - ihan sama miltä näyttää.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Hei me laatotetaan!

Kysyin ystävältäni muka vitsikkäänä, onko hän jo löytänyt aivo-oksennussivuilleni? Blogiini siis. Mutta sitten aloin ajatella, että niinhän se todella on. Ensin asiat aivoissa kiertää ja kiertää ja etsii oikeaa muotoa tullakseen ulos. Sitten on pakko "juosta" koneelle ja pläjäyttää kirjainlaatta tähän näytölle sormet kouristellen. Toisinaan se tulee aivan yllättäen. Katsoo tätä tyhjää valkoista tilaa ja ennen kuin huomaakaan, sormet alkavat nytkähdellä ja aivo-oksennus on taas löytänyt tiensä sivulle. Tekstistä voi päätellä, minkälaisia ajatuksia aivoihin on päivän aikana syötetty ja miten ne ovat siellä keskenään reagoineet. Mitä yhtäkkisempi tuotos, sitä vähemmän järkeä. (Tämän päivän Yrjöstä ei siis ole varmaankaan kovin vaikea päätellä, että puun takaa tuli.) Sitten pitää vielä huuhdella alusta ja siirtää päivän anti jonkun muun huoleksi eli painaa "julkaise teksti" -nappulaa. Sori.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Raksua mä metsästän

Tosiasia: kissa on yöeläin. Okei, mutta tarvitseeko sitä silti olla ärsyttävä? Onhan se selvää, että jos koko päivän valuu vetelänä ja kuorsaa sohvalla tai sängyssä ja ehkä juuri ja juuri jaksaa raahata karvaisen bebansa ruokakipalle, ehkä jopa hiekkakipallekin, niin energiaa löytyy iltasella. Mutta mikä siinä on, että ne kaikki tyhmät temput pitää tehdä juuri silloin kun ollaan nukuttamassa herkkäunista jälkikasvua?

Talo hiljentyy ja valot himmenevät, hetken on aivan hiljaista ja rauhallista. Sitten eläinvaistot heräävät. Saalistusvietti kutsuu. Lastenhuoneessa leijuu vielä illuusio nukahtamisrauhasta kun suuri vaaleanpunainen hahmo hiipii oven taakse. Jos tarkkaan kuuntelee, saattaa kuulla hikitassujen käynnin laminaatilla "swoppa swoppa swoppa swoppa". Juuri kun lapsen hengitys alkaa muuttua raskaammaksi ja luomet painua kiinni, oven takaa kajahtaa "uuaaaaaooooouu!" - joku puhuu taas valasta. Tämä on vasta alkusoittoa, ehkä jopa kutsuhuuto. Sama ääni toistuu monta kertaa. Lastenhuoneessa nukuttaja yrittää pinnistää, ettei ryntää käytävään hätyyttämään eläinsireeniä pois oven takaa ja samalla silittelee rauhoittavasti lasta, jottei tämä kiinnittäisi huomiota kohta alkavaan showhun.

Samassa tanner (sohva) tärisee ja ratisee repivien kynsien alla kun nuorin, oranssi kissapeto on päättänyt hätyyttää vanhinta, harmaata karvakorvaa. Töminä päättyy siihen, että harmuliini paljastaa kulmahampaansa ja esittelee loistavasti opittua käärmeimitaatiota "ssssssshshhshshhsss". Valaan kutsuhuudot päättyvät yllättäen ja seuraa lisää jytinää, töminää ja repeytyvän kangassäikeen ääntä kun vaaleanpunainen vaara osallistuu myös takaa-ajoon. Vihdoin olohuone hiljenee ja lastenhuoneessa päästään taas nukahtamisen makuun.

Olohuoneessa tapahtunut suuri voimien ponnistus on kuluttanut energiavaroja siinä määrin, että kolmikon on löydettävä murkinaa. Matkalla läpi olohuoneen ja keittiön vaaleanpunainen sankari päättää vielä varmuuden vuoksi kutsua valaita - eihän sitä koskaan tiedä.  Oletko koskaan kuullut, miltä kuulostaa kissaraksujen pureskelu hiljaisessa talossa? Melko kovalta. Nämä kaikki suuret egot eivät tietenkään mahdu samaan aikaan ruokailupaikalle, vaan siellä käydään raksuttelemassa vuoronperään. Vahdinvaihdon aikaista hiljaisuutta kestää juuri sen verran, että nukkumatti kurkkaa kaapin takaa, mutta vetäytyy äkkiä takaisin kun raksahtelu alkaa.

Vihdoin on kaikilla kolmella masu pullollaan ja vanhin ja viisain turriainen siirtyy lastenhuoneen oven eteen suorittamaan huuuuuooooolellista iltapesua. Se nyt ei lapsen nukahtamista häiritse, mutta nukuttajan mielenterveyttä sitäkin enemmän "läiskis, maiskis, lääps, lääääääps" ja vielä kynsihuolto "nak nak nak". Jos nukahtamisrauha ei keskeydy siihen, että nukuttaja lähtee raivopäisesti jahtaamaan lässyttäjää pehmolelun kanssa, ollaan jo melko lähellä yöunien saavuttamista.

Kaukaisuudesta kuuluu kuitenkin heikko "raaps raaps". Ja uudelleen "raaps raaps". Sitten alkaa raivokas hiekkakuopan kaivaminen. Nuorin karvatollo kun ei vielä(kään) ole oppinut, ettei sen hiekan alta esiin tulevaa muovia tarvitse enää kuopia pois päästäkseen pas.. öhöm kakkimaan. Raaputus hiljenee hetkeksi kun pesuhuoneessa epäilemättä keskittyneen näköisesti väännetään torttua kaivetun kuopan viereen. Sitten alkaa taas raivoisa kuoputus joka jatkuu, jatkuu, jatkuu ja kun luulee että nyt jo ainakin on valmista - jatkuu. Kun hiekka on saatu haluttuun malliin (esimerkiksi tonnikalan muotoiseksi patsaaksi), poistuessa pitää vielä raapia hiekkakipan seiniä, lattiaa kipan edessä, mattoa oven edessä, ovenkarmeja ja oviluukusta tullessa ravistaa tassuihin jääneet hiekanmurut laminaatille "kips kips kops".

Hyvänä iltana esitys päättyy tähän ja nukuttaja pääsee vihdoin hiipimään pois lastenhuoneesta, jälkikasvun uinuessa suloisena pinnasängyssään. Toisina iltoina taas sama show aloitetaan alusta tai esitetään bonusnumeroita, kuten tavaroiden lattialle tiputtelua, tassujen verryttelyä käytävän päästä päähän tai kahden hiljaisemman viiksivallun ääninäytteitä. Kissan viisaus on toisenlaista.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Perhepäivätyö

Töissä pitäisi ehdottomasti olla päiväuniaika. Ja muutenkin sellainen kodinomainen tunnelma. Samalla tavalla kuin esimerkiksi perhepäivähoidossa. Joku laittaisi hyvää ruokaa ja kutsuisi syömään kun on vähän aikaa pyöritellyt papereita. Ehkä jopa avustaisi syömisessä, jos olisi vähän uupunut aamun töistä. Sen jälkeen mentäisiin pehmoiseen sängyyn kuuntelemaan kivoja tarinoita, vaikka päivän viihdeuutisia. Sitten joku silittelisi vähän selkää ja hieroisi jalkapohjia ja voisi rauhassa nukahtaa. Parin tunnin unien jälkeen voisi pikku hiljaa heräillä ja siirtyä hetken muiden kanssa rupateltuaan syömään herkullista välipalaa. Sen jälkeen ehtisi vielä hetken pyöritellä papereita, kunnes koittaisi kotiinlähdön aika. Päivät sujuisivat paljon mukavammin ja stressiä ei olisi nimeksikään. Paitsi ehkä siitä, että kahdeksan tunnin työt pitäisi tehdä neljässä tunnissa - pikku juttu.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Iiiiuuuuuu!

Opetan jälkikasvulle vain olennaisia asioita. Jo kauan ennen kuin hän täytti vuoden, hän osasti haistaa sukkaa. Tärkeä taito. Pitäähän sitä olla kärryillä siitä, miltä sukat haisee, joskus jopa muidenkin.

Nyt hän osaa sanoa iiiuuuuuu (ällöttävää). Olemme harjoitelleet sitä niin tehokkaasti, että se sanotaan jopa oikeassa kohdassa. Nypitään hiuksia harjasta ja sanotaan iiiiuuuuu, kaivetaan nenää (kuka lie opettanut), esitellään sormea ja sanotaan iiiiuuuuu. Kastetaan lapaset kuralätäkköön ja sanotaan iiiiuuuuu. Maailma tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia tämän äännähdyksen käyttöön. Tärkeä taito siis.

Sanoja ei kovin montaa vielä tule spontaanisti, mutta mukaan mahtuu tietenkin nanna (karkki) ja patta (pizza). Olennaiset hallussa.

Huumorin viljely on myös olennainen taito. Siitä on saatu esimerkkiä moneenkin kertaan, mutta yksi nyt tässä tulee mieleen. Tämä tosin on vain kuulopuhetta, koska en itse ollut paikalla harmikseni (lue onneksi). Tätini 70-vuotissyntymäpäivillä kahvipöydässä rakas lapseni oli tietysi halunnut pullaa, juhlissa kun oltiin. Koska kukaan ei ymmärtänyt sitä hänelle tarjota, kajautti hän kuuluvalla äänellä p*llu! Kyllä - puuttuva kirjain on i.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Ajatuksehkoja

Pankkiautomaatilla hämmennyin kun ruutuun pläjähti lahjoitusmahdollisuus. Mielipiteeni on selvä: lahjoitukset ja oman rahan nostot pidettäkööt erillään, vaikka olisi kuinka kätevää.

Haukotellessani korva aukesi. En tiennyt sen olleen lukossakaan. Kuinka kovalta kaikki äänet yhtäkkiä kuulostivatkaan. Uudenlainen maailma, jota en muistanut olevan.

Katsoin espanjalaisen elokuvan ja huomasin, kuinka turtunut onkaan perusamerikkalaiseen elokuvakerrontaan. Olin todella hämmästynyt kun päähenkilö ja hänen rakkaansa eivät ihmeen kaupalla elokuvan loppumetreillä selviytyneetkään voittajina. Tarina päättyi molempien kuolemaan. Melko virkistävää - jos tätä lausahdusta nyt tässä yhteydessä on sopivaa käyttää.

Menin hoitovapaan jälkeen töihin. Tuntui aprillipilalta, että olin ollut sieltä poissa puolitoistavuotta.

Tulin siihen tulokseen, että kipeä voi olla, vaikka ei ole kuumetta.

Olen hämmästynyt, että kaikki lastenlaulut ja sadut eivät päätykkään hyvin. Tuntuu jotenkin julmalta pieniä lapsia kohtaan.