Lapsen kanssa on mukava harrastaa. Käymme jälkikasvun kanssa kerran viikossa taekwondon supermini -ryhmässä. Siellä on tarkoitus leikinomaisesti tutustua lajiin, opetella vartalonhallintaliikkeitä ja touhuta lasten kanssa. Meidän lapsi kun on aika lailla sieltä nuorimmasta päästä, pääasia yleensä on se, että nähdään muita lapsia ja tutustutaan yhdessä liikkumiseen. Yleensä harjoitus menee jotakuinkin seuraavasti:
Ennen supermini -ryhmää painimatolla on minien ryhmä. Jos satutaan kerrankin olemaan ajoissa paikalla, lapsi haluaisi liittyä jo tämän ryhmän seuraan. On täysi työ estää lasta ryntäilemästä isompien joukkoon tai vastaavasti vieressä olevalle "salibandyareenalle". Yleensä kuitenkin käytämme ajan optimaalisesti ja saavumme paikalle viime tipassa, (minä) valmiiksi hikisenä, käytävällä ulkovaatteita riisuen samalla kun juoksen lapsi sylissä painimattoa kohti. Siellä muut jo ovatkin aikaa säästääkseen aloittaneet ja hivuttaudumme huomaamattomasti joukkoon.
Usein lämmitellään juoksemalla mattoa ympäri ja musiikin tauotessa istutaan tai mennään makaamaan maahan, kun musiikki jatkuu, noustaan ylös ja jatketaan juoksua. Meidän tehokaksikon kohdalla homma menee niin, että äiti kipittää lapsen vierellä ja yrittää pitää mielenkiintoa yllä edes sen verran, että lapsi ei lähtisi töpsöttämään vastavirtaan. Yleensä kädestä kiinni pitäen päästäänkin kierrosta aika hyvin siihen asti, kunnes saavutaan mankan kohdalle. Silloin jälkikasvu pysähtyy ja alkaa tanssia. Smurffimusiikin tahdissa on myös hyvä näyttää, miten heilutetaan hevitukkaa. Kun yritän saada lasta jatkamaan matkaa, hän ymmärtää sen niin, että on aika mennä painelemaan mankan nappeja ja katsoa mitä niistä tapahtuu. Lapsi kainaloon ja maton toiselle puolelle.
Päivästä riippuen harjoituksissa tehdään kuperkeikkoja, kieritään, mennään karhukävelyä, jänishyppyjä, krokotiilikävelyä tai rapukävelyä. Saatetaan myös tehdä pienimuotoinen viesti, jossa kuljetetaan läpysköjä maton päästä päähän juosten tai kontaten. Pääasiassa meidän kohdalla asia menee taas niin, että minä esitän lapselle erilaisia kävelyjä tai läpyskän kuljetusta ja yritän saada hänet edes katsomaan mallia. Yleensä jälkikasvua ei voisi vähempää kiinnostaa äitinsä ponnistelut vaan hän juoksee kädet ylhäällä karkuun jo maton toisella reunalla, sillä aikaa kun toivun kuperkeikan aiheuttamasta huimauksesta. Hän on myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja saattaa seisoa tuijottamassa jotakuta, reagoimatta mitenkään äitinsä kutsuhuutoihin tai hassutteluääniin. (Josta tulikin mieleeni, että osaako puolitoistavuotias jo esittää, "En tiedä kuka tuo hölmö on, en ole ikinä ennen edes nähnyt häntä"?) Kuitenkin kun päästään kotiin, tai seuraavalla kerralla harjoituksissa, jälkikasvu saattaa esittää kaikki edellä mainitut temput, kuin olisi ne aina osannut tehdä. Oppi siis menee perille.
Joskus vanhemmat pitävät läpyskää niin, että lapsi joko potkii tai lyö sitä. Minä kävelen jälkikasvun perässä kun hän kokoaa kaikki ylimääräiset läpyskät ja kuljettaa ne yksitellen maton toiseen päähän - ja taas takaisin. Joskus silti saattaa keskittymiskyky riittää yhden potkun tai huitaisun verran, kunnes lähdetään maton laidalle katsomaan jonkun toisen lapsen kenkiä.
Harjoituksissa usein myös kävellään, pompitaan tai kaatuillaan paksulla patjalla. Tästä lapsi tykkää. Ainoa ongelma tässä on se, että hänellä ei vielä ole jonottamisen käsite aivan hallussa. Hermo menee, jos joutuu odottamaan liian pitkään vuoroaan. Mutta ei hätää, siellä on muitakin samanlaisia. On myös mahdotonta käsittää, että päästyään patjan toiseen päähän, hän ei voi kääntyä ja viipottaa takaisin, kun sieltä on jo joku tulossa vastapalloon.
Loppuverryttelyksi usein esimerkiksi tanssahdellaan lapsen kanssa tai lapsi sylissä. Olenpa minä kerran uppoutunut tanssahteluun niin kovin, että teilasin naapurin lapsen. Oikein kunnolla. Lopun treenin ajan tämä lapsi huusi kuin jyrän alle jäänyt (siis niinhän se jäikin) ja lapsen isä rauhoitteli minua, että taisi vain pelästyä. Meitä oli sitten kaksi.
Viimeiseksi otetaan vielä loppukumarrukset. Tämä on ehkä treenin tyhmin osio, paikallaan kun pitää olla hetken. Usein harjoitus päättyy siis tekoitkuun. Ja meillä kaikilla oli nii-in muu-kaa-vaa.. Siis oikeasti oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti