Lapsimaisia oivalluksia on hauska seurata. Joskus se ajatus tuntuu juoksevan paljon nopeammin kuin itsellä. Eräänä aamuna seurasin sivusta kun jälkikasvu söi leipää tai pläplää, kuten hän itse asian ilmaisee. Leivän päällä ei pysy kuin rasva ja siitäkin suurin osa oli nyt tarttunut pieniin sormiin. Hän ihmetteli ja pyöritteli rasvaa sormissaan ja yhtäkkiä selväsi jokin lamppu syttyi. Lapsi katsoi minuun ja hitaasti vei rasvaisia sormia kohti poskeaan. Ilmeisesti tällä rasvalla oli samanlainen sormituntuma kuin sillä rasvalla, jota iltaisin aina laitetaan rohtuneisiin poskiin. Ohjeistin jälkikasvua kuitenkin tätä nimenomaista rasvaa laittamaan ainoastaan suuhun. Seuraavalla kerralla siis poskia rasvatessa luultavasti joudun opastamaan, että sitä rasvaa taas EI laiteta suuhun.
Olenkin miettinyt, kuinka sekavalta lapsesta varmasti joskus asiat tuntuvat. Ensin istutaan syöttötuolissa ja päivästä toiseen äiti kyselee tyhmiä; Missä on lamppu? Missä on kello? Missä on katto? Kun lapsi on jo aivan varmasti oppinut, missä se katto on, äiti sanookin eräänä päivänä "mennääs kattoo.." Lapsi pysähtyy kesken vauhdin ja osoittaa kattoa. Mutta nyt mennäänkin KATSOMAAN, missä on kissa. Tai nalle. Tai mikä vaan. Jo on varmaan pieni pää pyörällä.
Yksi mahdollisuus on tietysti että lapsi pitää vain pitää äitiään yksinkertaisena. Ja myönnettäkööt, että syytäkin joskus on. Jälkikasvu istui keittiössä syöttötuolissaan kun huuhtelin puurolautasen ja käännyin sitten leipälaatikolle antamaan lapselle pläplää. Lapsi osoitti tiskipöydän suuntaan ja toisti assssi, asssssi, asssssi. Minä ohimennen kuittasin ilmoituksen vain joo-o -lausahduksella. Saatuani toimitettua leivänpalan lapselle katsahdin tiskipöydän suuntaan, ja siellähän Lassi-kissa nuoleskeli innokkaasti puurolautasta. Lapsi varmaan ajatteli, että no niinhän mä sanoin!
Toim.huom. Ei se nyt ihan aina siinä syöttötuolissa istu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti