Kuten aiemminkin taisin jo mainita, on hienoa seurata pienen ihmisen kielen kehitystä. Miten hän harjoittelee sanoja toistamalla niitä 73! kertaa peräkkäin ja yrittää päästä jyvälle sanojen taivutuksen periaatteista. Hienoa on myös huomata, että se perisuomalainen voimasanojen käyttö on tarttunut salaman nopeasti ja ihan kertakin riittää sanan sisäistämiseen.
Yhtenä päivänä jälkikasvu söi aamiaistaan ja oli saanut puuron jälkeen leivän käteensä, jotta äitikin saisi rauhassa ruokailla. Kovin kova nälkä ei enää ollut, koska leipä sai mitä erilaisempia muotoja ja välillä matkasi halki pöydän pitämällä koppoti koppoti -ääntä. Ruoallahan nyt ei tietenkään saa leikkiä, ja tämä kyllä kerrottiin lapselle useaan otteeseen, mutta haukkauksen jälkeen taas leikit jatkuivat. Yhtäkkiä leipähevonen ilmeisesti alkoi kenkkuilemaan, koska se lätkäistiin pöydälle ja huudettiin kuuluvalla äänellä "hemmetti!".
Toisella kertaa oltiin mummulassa ja tirppa oli lähtenyt toiseen huoneeseen hääräilemään jotain yksinään. Kun pitkän aikaa oli hiljaista, mummu lähti katsomaan, mitäs siellä tapahtuukaan. Kului hetki ja yhtäkkiä kuuluvalla pikkuoravaäänellä kajahti "jumalauta". Mummu tuli pää punaisena takaisin, pidätellen naurua. Jälkikasvu oli näet leikkinyt alhaalla olevan verhotangon nipsuilla ja yksi pirulainen oli sitten päässyt putoamaan. Johan siinä isompaakin harmittaisi.
Yhtenä päivänä oltiin menossa päiväunille yhdessä äidin kanssa isoon sänkyyn ja äiti vielä asetteli hieman tyynyjä ja muita tavaroita paikoilleen kun pirpana jo makoili sängyssä. Ilmeisesti väsy oli kova ja äidin touhottaminen alkoi ärsyttää, kun piti oikein painokkaasti töräyttää "voi saatana". Äiti sitten lempeästi torui ja sanoi, ettei niin saa sanoa, se on ruma sana. Kuka niin on sanonut? "Isi" -tuli vastaus kirkkaalla äänellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti