Oi, kuinka haluaisinkaan, että myös minun kodissani viherkasvit toisivat viihtyisyyttä ja täydentäisivät sisustusta. Mutta olen toivoton kukkienhoitaja. Joko tapan ne kuivuuteen tai hukutan ne. Vaikka saisin minkälaiset ohjeet kasvin hoitamiseen, ne häipyvät mielestäni saman tien ja kasvi jää oman onnensa nojaan. Yleensä minulla ei ole ollut edes kuin yksi viherkasvi kerrallaan, mutta senkin elossa pitäminen on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta.
Mummiltani aikoinaan saamat saintpauliat ovat varmaan pitkäkestoisimmat kukkaset, jotka olen omistanut. Ne jopa useampana vuotena kukkivatkin. Mutta jossain vaiheessa nekin saivat tuta "multasormeni" eli mullaksi vaan.
Yksi kukkanen oli sellainen jossa oli isot lehdet (jaa, nimi? -ei hajuakaan), jotka tippuivat yksi kerrallaan kaikista elvytystoimenpiteistä huolimatta (vai takia?). Mutta niin kova usko minulla oli omaan viherpeukaluuteeni, että vuoden päivät taisi se tikku siellä ruukussa hyllyllä odotella, josko niitä lehtiä sittenkin alkaisi kasvaa uudelleen. Ja sitä tikkua muistin kastellakin. Taisi olla mies, joka lopulta huomautti, että kun siinä niitä lehtiäkään ei tosiaan ole aikoihin ollut, voisi sen kai poiskin heittää.
Toisella kertaa ostin varma menestys mielessä pari kukkaa, jotka elivät maljakossa kokonaan veden alla. Niitä ei voinut siis hukuttaa eikä oikein kastella liian vähänkään. Mutta kuinkas kävi. Jonkin ajan päästä maljakossa kellui puoliksi mädäntynyt kasvi. Missä meni vikaan?
Olin tässä viime viikolla jo ostamassa paria tekokukkaa, jotta saisin edes vähän raikkautta tuotua sisustukseen. Viime hetkellä kuitenkin kallistuin kahden oikean kasvin puoleen. Eikä vähiten siitä syystä että ne oikeat olivat kuusi kertaa halvempia. Tosin minun maineeni kasvattajana tietäen, ne luultavasti ovat myös kuusisataa kertaa lyhytaikaisempia. Mutta päätin siis ottaa jälleen kerran haasteen vastaan ja ottaa viherkasvit hoiviini. Ylpeänä voin kertoa, että olen niitä muistanut jopa kastella. Aavistustakaan ei taaskaan ole, mitä kasveja on kyseessä, mutta purkin kyljessä olevan yhden pisaran symbolin kuvittelisin tarkoittavan, ettei niitä tarvitse ihan hirveästi kastella.
Eilen aamulla vilkaisin toista kasvia kävellessäni se ohi ja mitä silmäni näkivätkään! Joku prrrkeleen pupujussiksi itseään luuleva kissanrenttu on kiivennyt pianon päälle (ei myöskään sallittua) ja jyrsinyt puolet kukkasen lehdistä suikaleiksi. Yritä tässä nyt sitten olla arvostettu kukankasvattaja, kun työtäni sabotoidaan noin törkeästi. Minulla on kyllä vahva aavistus, kuka kolmesta karvahanurista tuo jyrsijöiden sukuun kuuluva on, mutta ovela on ovela - kasvia tuhotaan vain silloin, kun kukaan ei ole paikalla näkemässä. Väijytys alkakoon, minun kasvejani tuhoan vain minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti