Ujous on jännä juttu. Miten joskus ujostuttaa niin paljon ettei saa sanaa suustaan ja toisinaan taas ei sitten yhtään ujostuta vaikka syytä ehkä olisikin. Olen aina pitänyt itseäni ujona ja tätä nimenomaista luonteenpiirrettä myös automaattisesti huonona. Sittemmin olen alkanut miettiä, että ehkä kohdallani kyseessä ei olekkaan ujous sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja vaikka olisikin, niin onko se välttämättä edes huono asia. Leikkisästi kuvaan itseäni myös sanalla sosiaalisesti rajoittunut, joka kuulostaa ehkä pahemmalta kuin on tarkoitus.
Elämässäni on ihmisiä, jotka kuvittelevat etten puhu koskaan mistään asiasta ja myös niitä ihmisiä, jotka varmasti miettivät, enkö ikinä ole hiljaa. On myös se ryhmä joka ensin on ollut toista mieltä ja nykyään miettivät, enkö ikinä ole hiljaa. Varmasti vanhemmiten rohkeuskin on kasvanut, mutta suurimmaksi osaksi kyse on siitä, millaisia "viboja" saan henkilöstä. Haluanko pitkästyttää heitä päättymättömillä ja päättömillä jutuillani vai haluanko pitää etäisyyttä. Tavallaan siinä on kai kyse luottamuksesta ja siitä, että tiettyjen ihmisten edessä uskaltaa olla oma höpöttävä itsensä. Vaikka kyllä se hiljainenkin minä olen ihan minä itse - vain erilainen.
Ujoutta mielestäni pidetään vähän enemmän huonona kuin hyvänä piirteenä. Lapsestakin useasti sanotaan "no kun tuo meidän "Ulpukka" on vähän tuollainen ujo", kun halutaan selitellä, miksei meidän lapsi esimerkiksi juokse kuin päätön kana muiden lasten kanssa ulkona ja näyttää lähinnä järkyttyneeltä kun joku kovaääninen, joka suuntaan raajojaan viuhtova pieni ihminen lähestyy. "Kyllä se siitä vanhemmiten eroon kasvaa". No joo, voin kertoa, ettei kasva - eikä ole tarviskaan. Joku meistä on yltiöpäisen ulospäinsuuntautunut ja toinen taas ei. Kuka sitä on sanomaan, kumpi sitten on "normaalia". Aionpa siis tästä edespäinkin harjoittaa niin ujouttani kuin puheliaisuuttanikin tapaamieni ihmisten kanssa - tasapuolisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti