Mutta nyt se on hylännyt minut. Tai ei kokonaan, mutta suhteemme on muuttunut. Ennen vanhaan tapasimme koska tahansa, melkein missä tahansa ja silti seuraava tapaaminen oli yhtä ihana ja tajunnan vievä. Sitten tuli jälkikasvu. Hän on nukkumisesta täysin eri mieltä kuin äitinsä. Reilun vuoden heräilyn ja heräilyn odottamisen tuloksena uni ei enää suostu tulemaan sopuisasti luokseni, edes silloin, kun saisimme olla kahden, ilman keskeytyksiä.
Lapsen vuoksi sitä nyt kestää mitä vain ja heräily kuuluu asiaan. Mutta raivostuttavaa käytöstä unelta on mielestäni se, että kun asiat järjestetään niin, että kerrankin kukaan ei keskeyttäisi, on pimennetyt ikkunat, korvatulpat tungettu niin syvälle päähän kuin nyt vaan on inhimillisesti mahdollista ja väsymys on infernaalinen - ei mitään. Uni on päättänyt olla saapumatta paikalle. Siinä sitten tuskissaan pyörin sängyssä ja mietin että nytsaisinukkuanytsaisinukkuanytsaisinukkua.. ja mitään ei tapahdu. Käyrä nousee.. se kuuluisa v-alkuinen.
Kun se sitten vihdoin suvaitsee saapua paikalle, vaivun onnellisena tajuttomuuteen.. kunnes yhtäkkiä unelle tulee taas jotain tärkeämpää menoa ja vielä keskellä yötä. Ja silloin alkaa sitten aivot käymään ylikierroksilla ja miettimään kaikki asiat maan ja taivaan välillä, kolmea ajatusta samaan aikaan. Ei tarvi nukkua ei. Aamuyöstä uni saattaa vielä hetkeksi piipahtaa paikalle, mutta vaikka tapaaminen olisi varattuna jopa kymmeneen asti, häipyy uni paikalta viimeistään kahdeksalta, jättäen minut pöpperöisenä keräilemään luitani sängystä.
Voitaisko me hei palata jo siihen vanhaan systeemiin, edes silloin kun on treffit varta vasten järjestetty?? Jookos..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti